Aloittelija arvostelee kauhukirjallisuutta
tiistaina, 18. marraskuuta 2008 klo 14:16 | Luokittelu ja tagit: Kirjat, lehdet ja muut, Cujo, Dean Koontz, kauhu, kauhuelokuvat, kauhukirjallisuus, kauhukirjat, Manaaja, Paholaisleegio, Stephen King, Vieraat, William Peter Blatty, yliluonnollinen, yliluonnollisuudet
Luen Stephen Kingin Cujoa. Ensimmäinen Kingini, ja täytyy kyllä sanoa, etten tähän mennessä ole kovin vakuuttunut. Ei tämä nyt tosin ainakaan vielä ihan niin p***alta vaikuta kuin mitä Dean Koontzin Vieraat oli. Molempien kanssa olen kuitenkin pettynyt siihen, että vihjailut yliluonnollisesta ovat jääneet pelkkien vihjailujen tasolle. Olen tosin vasta vähän yli puolessa välissä Cujoa, joten voi tämä vielä tästä korjaantua, mutta älkää spoilatko jos tiedätte.
Javiercit0: Furioso; CC-BY 2.0
Haluaisin siis sellaista kauhua, jossa yliluonnolliselle ei löydy mitään selitystä vaikka sitä haettaisiinkin. Siinä toivossa lainasin nyt valmiiksi jo seuraavaksi luettavakseni William Peter Blattyn Paholaisleegion (alkuperäisteos on Legion). En tiennyt sitä kirjaa lainatessani, mutta Wikipedian mukaan tämä on Manaajan (The Exorcist) jatko-osa. Onneksi kirja ei ainakaan sisäkansitekstin perusteella juurikaan muistuta Manaajaa, koska siinä on kyse on niin valtaisasta kulttuuri-ikonista, että kaikki saman teeman variaatiot vaikuttavat nykyisin lähinnä pahasti kuluneilta vitseiltä. Melkein yhtä pahasti kuluneilta kuin Matrix-parodiat (joita tehdään vieläkin).
Kriteerini näiden kauhukirjojen kanssa eivät lopu tuohon yliluonnollisuusvaatimukseen. Toinen tiukka vaatimus on, että kirjassa sattuvien kauheuksien ei pidä sattua lapsille. Siitäkään syystä en pidä Cujosta. Lasten pelottelu tuntuu aika halvalta konstilta, mutta se ei ole se mikä minua siinä häiritsee. En vain haluaisi lukea pelkäävistä lapsista. Se tuntuu jotenkin ikävältä, ikään kuin ne olisivat oikeita ihmisiä. Aikuisten pelottelulla on sentään joku tarkoitus, siis kun siihen minulla lukijana liittyy sentään jonkinlainen motivaatio: joko se, että se aikuinen on tehnyt jotain piinansa ansaitakseen, tai sitten se, että minua kiinnostaa nähdä kuinka hän piinastaan selviytyy, vai selviytyykökään. Jos se piinattu on lapsi, niin sehän on pelkästään murheellista.
Kauhun ammentaminen kirjoista voi ehkä vaikuttaa sikäli ristiriitaiselta, että vastikään ylistin elokuvia eriskummallisuuksien ykkösmediana. Ristiriitaa ei kuitenkaan ole, sillä vältän kauhuelokuvia juuri sen vuoksi, että niissä ne kaiken maailman hirvitykset tehoavat niin hyvin — liian hyvin minun jäniksenluontoni kannalta. Kauhuelokuvat kiinnostaisivat kyllä minua, mutta niiden jälkeen yksinäisyys koettelee todellisuudentajuani liian rankasti. Ei se kaukana ole näiden kirjojenkaan kanssa.
One and one ennui makes nothing
keskiviikkona, 12. marraskuuta 2008 klo 14:06 | Luokittelu ja tagit: Elämäni, masennus, odotukset, tavoitteet
Hannibal: A limbo-dancer in the streets of London; PD, rajaus omani
Odotuksien madaltaminen, varsinkaan tai ainakaan itseeni liittämieni odotuksien madaltaminen ei käy minulta kovin helposti. Niin olisi kuitenkin tehtävä, sillä vain sen avulla pahoinvointia on helpompi kestää.
Mitä siitä, jos en nyt taas jaksakaan tehdä mitään? Eihän sitä jaksamista minulta kukaan muu odota kuin minä itse.
Siinä, missä vielä muutama viikko sitten päiväni tavoite saattoi olla, että suoritan tavanomaisen kuntoiluni, ja käyn ehkä lisäksi kaupungilla, nyt sen täytyy pakostakin olla vain jotain paljon vähemmän. Esimerkiksi, että katson jonkin videon. Se kuulostaa aika surkealta, mutta juuri siinä ongelma piileekin. Sen ei pitäisi kuulostaa, koska ainoa, joka minulle asettaa näitä odotuksia, jotka siitä tekevät surkeaa, olen minä itse. Vertaan sitä väkisinkin tuohon aikaisempaan, johon vielä sen kestäessä olin ihan tyytyväinen, vaikka sopivasta kulmasta katsottuna sekin näyttäisi ihan yhtä surkealta.
Haluaisin kyllä ainakin sellaista todellisuutta sen paremmin tuntematta, että tämä selviytymiskamppailu, jota arkeni on, olisi konkreettisempaa, eli että olisi joku vihollinen jonka voisin ainakin yrittää voittaa omin käsin. Silloin tappio ja sen myötä tuhoutuminen olisi jotenkin kunniakkaampaa, kuin jos häviää ei vain näkymättömälle, vaan täysin olemattomalle vastustajalle; minä en vain jätä antropomorfisoimatta sitä, mitä minussa lääketiede nimittää sairaudeksi, vaan en edes miellä sen olemassaoloa erillisenä, rajattavana oliona.
Jo pelkästään itsenikin mieltäminen sillä tavalla teettää vaikeuksia. On vain tämä todellisuus, ja sen lisäksi ehkä havaintolaitteisto, jossa voi olla vikaa tai sitten ei. Havainnoitsijalle ei ole tilaa eikä edes tarvetta. Tai ehkä sille niinkin olisi tarvetta, tai ainakin siitä olisi hyötyä tässä kieltämättä hyvin vahvasti individualistisessa todellisuudessa, mutta minun havaintolaitteistoni kieltäytyy itsepintaisesti näkemästä sitä muuna kuin vikana muissa ympärillä olevissa havaintolaitteistoissa.
Eksyn aiheesta. Palatakseni siihen: jokainen hetki, jonka onnistun tavalla tai toisella viettämään harhassa, jonka ansiosta en tullut viettäneeksi tätäkin hetkeä pohtien, kuinka tuskallista olemassaolo oikeasti on, on voittoa niin kauan, kuin pitäydyn päätöksessäni sinnitellä täällä niin kauan kuin on muita, joiden välittämisellä on minulle väliä.
Words to hit you like a piston
keskiviikkona, 12. marraskuuta 2008 klo 12:13 | Luokittelu ja tagit: Elämäni, masennus
Olen taas hukannut hyvänolontunteen täydellisesti. Kaikki on tuskaa jota mikään muu ei helpota kuin herkuttelu, ja sekin tietysti vain sen hetken ajan kun sitä kestää. Päivien sisältö on ahmimiskiusauksen vastustamista, kyvyttömänä makaamista, tyhjyyteen tuijottamista, haaveita murhista, pommeista ja tulesta.
Ja tyhjästä, valon ja kohinan täyttämästä huoneesta, johon kukaan ei pääse, ja josta koskaan en poistu.
- 14:04: Vaihdoin otsikon, vein entisen seuraavan merkinnän otsikoksi.
Jumalan uniteatteri
maanantaina, 10. marraskuuta 2008 klo 15:39 | Luokittelu ja tagit: Elämäni, eriteunet, eritteet, finnit, ihotali, uloste, unet, virtsa
Larry Moore: Green Play-doh with can and accessory toy; GFDL 1.2+ / CC-BY-SA 3.0/2.5/2.0/1.0, rajaus omani
Eriteaiheiset unet ovat oma unenlajinsa.
Viime yönä alitajuntani viihdytti minua taas yhdellä niistä, joissa mehevä finni toimi puristettaessa niin kuin mikäkin taikinapursotin. Paksua talimatoa olisi voinut rutistaa ulos vaikka loputtomiin.
Viimeisimmästä virtsaamisunesta on taas aikaa. Niissä sitä tavallisesti saa loistavan idean helpottaa hätäänsä johonkin roskakorin tapaiseen, epätavanomaiseen astiaan. Sitten sitä kusta vain riittää ja riittää, kunnes se alkaa tulla yli sen roskiksen reunoilta, ja vasta siinä vaiheessa sitä tajuaa, että tämähän oli oikeastaan alunalkujaankin aivan älytön päähänpisto, kusta nyt h****tti roskakoriin! Joskus valvetodellisuuden junan vessoissa, joissa se malja ei tyhjene ollenkaan ennen vetämistä, meinaa tulla samanlainen hiipivä ahdistus siitä astian riittävyydestä.
Vastaavia unia p***asta en onneksi muista nähneeni juurikaan. Ehkä jonkun joskus sata vuotta sitten, mutten siis läheskään yhtä usein kuin näitä kahta edellämainittua.
Fingerpori-fanfictionia!
lauantaina, 8. marraskuuta 2008 klo 10:55 | Luokittelu ja tagit: Meemit ja linkit, fan fiction, Fingerpori
Fanitan kovasti Pertti Jarlan Fingerporia. Niin kovasti, että kehittelin jopa oman strippi-ideani, ja toteutin sen sitten leikkelemällä ja liimailemalla yhteen palasia HS.fi:ssä julkaistuista stripeistä.
Auschwitz-Birkenau
perjantaina, 7. marraskuuta 2008 klo 12:58 | Luokittelu ja tagit: Pakinat, pohdinnat ja ajankohtaisasiat, työkyvyttömyys
Kop kop.
— Sisään.
— Tohtori Mengele?
— Niin?
— Täällä olisi eräs juutalainen.
— Juutalainen?
— Niin. Haluaisi tavata tohtorin.
— No, päästäkää sisään.
— Päivää.
— Hyvää päivää, käykää istumaan.
— Kiitos.
— No niin, mikäs teitä vaivaa?
— No se on tämä minun kurkkuni, taitaa olla tulehdus. Yskittää ja välillä on vaikea hengittää.
— Jaaha, no ottakaapa paita pois niin kuunnellaan. Hengittäkää sisään… ja ulos. Sisään… ja ulos. Ja nyt, yskäiskää oikein kunnolla.
— Kröhöm!
— Jaa-a, ei sieltä kyllä kuulu mitään omituista, mutta katsotaanpa vielä… sanokaa aa.
— Aaa.
— Joo, ei täällä näy mitään. Te siis sanoitte että yskittää?
— Niin, ja välillä on vaikea hengittää. Varsinkin töissä.
— Työksenne te olette… mitäs te teettekään?
— Olen ruumiidenlastaaja.
— Niin, aivan. Se on tietysti aika rasittavaa työtä noin ruumiillisesti.
— Kyllä se välillä tuntuu aika vaikealta.
— Vaikealta — tarkoitatteko…?
— Minua väsyttää välillä, tai oikeastaan useinkin ihan valtavasti. Henki ei kulje, tuntuu etten oikein millään jaksaisi lastata niitä ruumiita. Aina vain sitä samaa ruumiiden lastausta, ja minkä tähden? Vain siksi että lopulta itsekin joudun kaasukammioon ja lastattavaksi.
— Niin. Aivan.
— Ja johtaja, herr Höss, hän tuntuu vaativan aina vain enemmän. Oikein pahaa tekee, kun ajattelen… ei kukaan ymmärrä. Kaikki minun ympärilläni ovat niin kuin se ei olisi mitään, että se on ihan normaalia vain, että tässä lastataan ruumiita ja lopulta meidätkin lastataan. Koko ajan leirin portista tuodaan lisää, välillä lastataan ja lopulta piipusta ulos. Eihän siinä ole mitään järkeä.
— Jaaha, jaaha, vai sillä tavalla.
— Vai olenko se sittenkin minä? Olenko minä tulossa hulluksi? Niinkö se on, tohtori? Ovatko nämä enää tervejärkisen puheita?
— Kuulkaa, minusta tuntuu siltä, että te olette uupunut. Te olette tehnyt liian paljon töitä, tai sitten ette ole levänneet tarpeeksi. Kuinka te muuten nukutte?
— No tuota, ihan hyvin. Tai no, oikeastaan… tai siis minä nukun kyllä ihan hyvin, mutta iltaisin tuntuu aina kovin raskaalta se maatemeno.
— Vai niin, millä tavalla raskaalta? Millaisia ajatuksia päässänne silloin pyörii?
— No sellaisia… raskaita. Tuntuu niin kovin ahdistavalta ajatella, että taas huomisaamuna joudun heräämään varhain aamulla ja lastaamaan lisää ruumiita. Ja oikeastaan se tuntuu raskaalta vielä sitten aamullakin. Ja vielä sinne kammioihin mennessäkin.
— Aivan, aivan. Joo, kyllä tässä alkavat selvästi nämä uupumuksen merkit täyttyä. Toisin sanoen te olette liiallisen stressin seurauksena lievästi masentunut.
— Jaa. No tuota, sehän kuulostaa vakavalta. Onko se?
— …mitä? Vakavaa? No ei se vielä tässä vaiheessa vakavaa ole, mutta siitä voi tulla kyllä, jollei siihen nyt puututa. Teitte oikein kun tulitte minun puheilleni. Minäpä kirjoitan teille reseptin.
— Minä, tuota…
— Ei, älkää olko huolissanne, nämä uudet lääkkeet ovat ihan hyviä, ihan erilaisia kuin ennen vanhaan. Näissä on hyvin vähän sivuvaikutuksia ja nämä ovat hyvin tehokkaita.
— Jaaha, no jos siinä tapauksessa…
— Minä kirjoitan teille lisäksi vielä sairaslomaa. Aloitetaan tällaisella parin viikon lomalla näin aluksi, ja aloitatte näiden lääkkeiden syönnin. Kuulostelette sitä oloa sitten tämän parin viikon ajan, ja jos sen kuluttua tuntuu siltä ettei se lastaaminen tunnu vieläkään mielekkäältä, niin tulette sitten takaisin ja kirjoitetaan vähän lisää. Miltä kuulostaa?
— No, ihan hyvältä.
— Hyvä. Älkääkä pelätkö, tuo tuollainen on itse asiassa varsin yleistä teidän ikäisillänne — tehän olette vielä nuori —, siitä ei vain niin paljon puhuta. Mutta oli tosiaan hyvä, että tulitte tänne tällä tavalla ajoissa, hoito on sitä tehokkaampaa mitä varhaisemmassa vaiheessa se aloitetaan. Olen varma, että teistäkin tulee vielä ihan kelpo ruumiinlastaaja ja aikoinanne pääsette sitten kaasukammioon ihan niin kuin kaikki muutkin.
— Jos niin sanotte. Kiitoksia, tuo kuulosti itse asiassa kyllä tosi toivoaherättävältä.
— Kiitos. Tämä olikin sitten tässä, näkemiin!
— Kiitos hei!
44th
keskiviikkona, 5. marraskuuta 2008 klo 10:46 | Luokittelu ja tagit: Pakinat, pohdinnat ja ajankohtaisasiat, Barack Obama, John McCain, republikaanit, Sarah Palin, Yhdysvaltain presidentti
Yhdysvaltain senaatin virallinen kuva Barack Obamasta; PD
Seurasin USA:n vaaleja yöllä, unissani. Näin unta, että näin unta, että Obama yritettiin puukottaa heti valituksitulemisen jälkeen.
Luulen että monilla meistä on tämä tunne, että kunpa amerikkalaisten jumala nyt antaisi tämän tapahtua eikä antaisi fasistien, rasistien ja muiden sekopäiden tehdä sitä minkä nämä tekevät parhaiten, ja viedä Obamaa salamurhattujen tai salamurhayrityksen kohteeksi joutuneiden presidenttien listalle. Joskus jostain luin että Yhdysvaltain presidentin virka olisi maailman vaarallisin ammatti, mutta en tiedä oliko se pelkkää legendaa.
En voi väittää tietäväni Obamasta paljoakaan, mutta ainakaan hänen kohdallaan en voi puhua mistään varsinaisista antipatioista. Valehtelisin jos väittäisin, etten olisi pettynyt jos McCain olisi tullut valituksi, muttei siinäkään olisi ollut kyse henkilön herättämistä mielikuvista. Pettymykseni olisi johtunut lähinnä McCainin republikaanisuudesta ja varsinkin varapresidenttiehdokkaasta, jonka ajatukset edustivat minulle täydellisesti republikaanisuutta. Tietoni McCainin itsensä ajatusmaailmasta ovat vieläkin vajavaisemmat kuin Obaman vastaavasta.
Itse asiassa mielikuvani McCainista oli jopa Obamaa sympaattisempi nähtyäni Jim Bourgin loistavan otoksen, jossa McCain huomaa poistuvansa väärään suuntaan väittelytilaisuuden päätteeksi. Vastaavalla tavalla ihmismäisen vaikutelman Obaman kohdalla minuun teki se kuva, jossa hän polttelee rennosti savuketta kuin paraskin mainosmalli. Siitä, onko tuo kenties trikkikuva, en ole ottanut selvää, eikä sillä ei ole mitään väliä mielikuvan kannalta — itse pahettahan Obama ei ole kiistänyt.
Mutta vaikka vaalit ehkä usein ratkaistaankin mielikuvilla, niin valituksi tulleiden toimet ratkaisevat tulevat mielikuvat. Enköhän minäkin pääse perille Obaman todellisista avuista ja vajavuuksista tulevien neljän presidenttiysvuoden aikana.
Kuninkaiden maan viidakossa: Musiikin loppu ja viimeinen DJ
tiistaina, 4. marraskuuta 2008 klo 16:26 | Luokittelu ja tagit: Elokuvat, tv ja musiikki, jungle
DUFFEY Thibaud: La jungle de Langkawi; GFDL 1.2+ / CC-BY-SA 3.0/2.5/2.0/1.0
Internetin ansiosta minun on nyt mahdollista elää elämättä jäänyt osa nuoruuttani: One In The Jungle Archive olisi ollut kultakaivos jo silloin, kun ainut junglen lähde periferiassa olivat kerran kuussa lähetetty spesiaali tämän blogin nimikaimasta Radiomafiassa, ja ne pisarat, jotka viidakkomusiikista tihkuivat populaarimusiikkiin.
Oliko tämä tyylilaji musiikin loppu? Viime vuosisadan alussa kylvettiin muodon särkemisen siemenet, puolivälissä alkoi instrumenttien päivittäminen nykyaikaan, ja vain hieman ennen sen loppua kaikki tuli junglessa yhteen kollaasina joka nosti kuulijan niskasta ilmaan ja ravisteli, ja jossa maistui kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä: puu ja betoni, ruoho ja teräs, vesi ja virtsa, usva ja savusumu, linnunlaulu ja Mikki Hiiri, maanjäristykset ja merenpeikot.
Jos sen jälkeen on keksitty jotain uutta, niin minä en ainakaan siitä tiedä mitään. Erilaisia tapoja yhdistellä muissa kombinaatioissa jo käytettyjä, vanhoja elementtejä on tietysti loputtomasti, mutta siinä ei ole enää kyse vallankumouksesta vaan vain kehityksestä, jos edes siitä. Eihän junglekaan itse asiassa ollut vallankumouksen airut vaan pikemminkin sen aallonharja, joka näin jälkikäteen kuultuna soida rymistelee kuin musiikin viimeisen läpimurron iltahämärän tuloa enteillen.
- 17:29:
ja junglessa kaikki tuli yhteen
→vain hieman ennen sen loppua kaikki tuli junglessa yhteen
Kuollut hymy
torstaina, 30. lokakuuta 2008 klo 10:35 | Luokittelu ja tagit: Terveys ja liikunta, haittavaikutukset, hymy, hymyily, sitalopraami, virnistely
John Tennielin piirtämä Irvikissa; PD
Tähän ensimmäiseen liuskaan se loppuu tämä minun sitalopraamikokeiluni tällä kertaa. Syynä eivät ole nämä paradoksaalireaktiot (tuskaisuus, masennus, tuhoamisvimma), jotka saattaisivat ajan myötä hävitä, vaan ne e:llä alkavat haittavaikutukset, joista tiedän kokemuksesta, etteivät ne niin tee.
Yksi koominen sivuvaikutus, jonka raportoijia ei ilmeisesti itseni lisäksi ole, on akuutti virnistely. Se on sellainen yhtäkkinen tarve vääntää naama irvokkaaseen hymyyn ilman mitään todellisia ilonaiheita. Kun sitten virnistää oikein kunnolla niin se tarve lakkaa olemasta. Lihaksiinhan tämä lääke kyllä vaikuttaa, ja pikemminkin siitä tässä onkin todennäköisesti kyse kuin mistään keinotekoisesta ilosta.
P*****een penikat
keskiviikkona, 29. lokakuuta 2008 klo 19:31 | Luokittelu ja tagit: Terveys ja liikunta, kävely, lenkkeily, lihakset, lihaskipu, penikat, penikkatauti, venyttely
Chrizz: Tibialis; GFDL 1.2+. Rajaus omani.
Niin viheliäiset ovat nuo säären etuosan lihakset ettei niille ole ilmeisesti edes kunnollista nimeä. Varsinaista penikkatautia minulla tuskin on, mutta aina jos vähänkään reippaammin askelin lähden kävelemään, ne lihakset menevät heti ihan tönkköön.
Kipua ei juurikaan tunnu, vaan ne vain tuntuvat siltä kuin olisin rasittanut niitä liikaa. Jalkaterän nostaminen ylöspäin tuntuu siltä kuin olisin tehnyt samaa liikettä kovankin vastuksen kanssa, vaikka jalassa on sukan lisäksi vain huippuilmavat ASICSit. Maiharit jalassa sama vaiva ilmenee tietysti vielä paljon helpommin.
Tarpeeksi pitkään käveltyäni tuo tönkköys kyllä sitten hellittää, mutta olisi hyvä jos olisi joku venytys jolla siitä pääsisi saman tien eroon. Vieläkin parempi olisi, jos tuon voisi etukäteen venyttelemällä kokonaan ehkäistä. En kuitenkaan ole löytänyt yhtään kunnollista penikanvenytyskonstia.
Tähän mennessä olen löytänyt vain erilaisia jalkaterän vääntelyitä, mutta ne ottavat minulla vain nilkkaan niin että sen kiristyessä tuo pitkä lihas on vielä ihan lörpöllään. Lähimpänä toimivaa on perinteinen etureiden venytysliike, jossa jalan alaosa vedetään p***eeseen kiinni, ja sekin toimii vain sitten kun se ala-etulihas on jo valmiiksi tönkössä.
Pohkeita venyttelen kyllä säännöllisesti, että siltä puolelta lihasten pitäisi olla kunnossa. Nuo etupuolen lihakset puolestaan saavat säännöllistä treeniä juuri näillä kävelylenkeillä, joten mistään alkukankeudestakaan tässä ei ole kyse.
Sivun alkuun