marginaali

« Discshop ja tilauksen yllättävä hinnannousu | Lukijoiden merkitys »

Make art until someone dies

maanantaina, 11. syyskuuta 2006 klo 20:22

I now do what other people only dream. I make art until someone dies. See? I am the world’s first fully functioning homicidal artist.

Memorable Quotes from Batman

IMDb

1. Missä olit kun kuulit terroristi-iskuista USAssa 11.9.2001?

2. Miltä silloin tuntui?

3. Oletko nähnyt jonkun asiaa käsittelevän/sivuavan elokuvan (kuten United 93 tai Fahrenheit 9/11)?

4. Onko 9/11 jotenkin vaikuttanut elämääsi?

5. Mitä haluaisit vielä sanoa asiasta? Sana on vapaa.

skrubu

linkitys omani

1. Missä olit? Kotona.

2. Miltä tuntui? Mahtavalta. Jok’ikinen ihokarva pystyssä ja tippa linssissä.

3. Nähnyt aiheeseen liittyviä elokuvia? Fahrenheit 9/11 löytyy dvd-hyllystä. United 93:een olin jo varannut lipun, mutta peruin sen sitten. Ajattelin, ettei se kuitenkaan ole hintansa väärti. Katsoa aion toki joskus, kunhan se halpa-dvd-koriin päätyy. Samoin sen toisen… World Trade Centerin. Ja vaikkei se suoraan tähän liitykään, niin Path to Paradisen olen nähnyt, se oli hyvä.

4. Vaikutus elämään? Eipä näkyvää vaikutusta ole. Tarvittaisiin jotain vieläkin dramaattisempaa että sillä olisi mitään näkyvää vaikutusta näin mitättömään elämään. Tokihan se samalla on kuitenkin vaikuttanut meistä useimpien elämään erinäisinä psyykkisinä, sosiaalisina ja poliittisina ilmiöinä, joiden vaikutusmekanismit ovat yleensä näkymättömiä.

5. Sana on vapaa. Alan kai tulla vanhaksi kun tunnen tarvetta selitellä poliittisesti epäkorrektia näkemystäni, mutta olkoot sitten niin.

   Ennen 9/11:iä olin parin vuoden ajan katsellut CNBC:tä varsin aktiivisesti. Minut oli vähitellen täyttänyt turvallisuudentunne, jonka vain lähes 24 tuntia vuorokaudessa ruudussa pyörivät indeksiluvut, talousuutiset, talouskehityksen kannalta tärkeimmät pääuutiset, finanssihaiden haastattelut ja kuvat hektisissä pörssirakennuksissa riehuvista meklareista voivat synnyttää: tunne siitä, että minulla on suora yhteys siihen osaan todellisuutta, jossa koko minua ympäröivän maailman kohtalo muovataan.

   Turvallisuudentunteen lisäksi tuo kanavani talouselämän sykkivään ytimeen tuki kuitenkin myös minulle jo aiemmin syntynyttä lohdutonta käsitystä ihmisen mitättömyydestä. Kasvoja tuli ja meni, ja sitä ihmisvilinää katsellessa kävi tuskallisen selväksi kuinka merkityksetön jokainen noista muurahaisista oli keon kannalta. Ei yksikään ollut niin korvaamaton, etteikö sairaus- tai kuolemantapauksen sattuessa oltaisi vuorokauden sisällä jostain saatu tilalle toinen, ratkaisevilta ominaisuuksiltaan samanlainen pukumies tai jakkunainen. Kaikki nuo ihmiset olivat täyttäneet heille asetetut laatuvaatimukset ja siksi he olivat lunastaneet paikkansa mammonan nimen lukujen liikuttelijoiden joukossa, eikä heidän tuotantolinjaansa suljettaisi koskaan.

   Lisäksi tämä yksisuuntainen kanavani maailmani sieluun ei antanut minulle mitään keinoja vaikuttaa siihen, vaan antoi minun vain katsoa kuinka sen sydän sykki. Eikä tätä perpetuum mobilea pysäyttäisi mikään mahti maailmassa. Vielä tuolloin minusta tuntui, ettei mikään saisi sitä edes nytkähtämään.

   Ja sitten koitti syyskuun yhdestoista päivä vuonna 2001, jonka aamuna Mohammed Atta, Marwan al-Shehhi, Hani Hanjour ja kumppanit ampuivat hopealuotinsa suoraan pedon sydämeen ja osoittivat näin tehdessään, ettei se ole haavoittumaton.

   Syyskuun yhdennentoista päivän iskujen tekijöihin kohdistamaani ihailua ei pidä sekoittaa yleiseen amerikkalaisvastaisuuteeni eikä varsinkaan pidä luulla, että ajattelisin uhrien jotenkin ansainneen kohtalonsa. Kevin Cosgroven puhelu on minusta varmasti yhtä järkyttävää kuunneltavaa kuin muistakin, ja paikalla olleet palo- ja pelastustyöntekijät ovat minustakin lähihistorian suuria sankareita (kuuntelen nauhoituksia palomiesten radiopuheluista säännöllisesti). Minun päähäni mahtuvat molemmat näkökulmat yhtä aikaa, enkä minä näe niiden välillä mitään ristiriitaa, koska kyse on vain saman kolikon eri puolista (tai pikemminkin hyperkuution vähempiulotteisista projektioista).

   Kaikki tuon syyskuun jälkeen tehdyt iskut kuten Lontoon pommit ovat olleet vain kalpeaa jäljittelyä, enkä osaa kuvitella että millään, pelkästään siviileihin kohdistuvalla iskulla olisi enää samanlaista vaikutusta. Ehkä myös Karlheinz Stockhausenin päässä liikkui jotain tällaista, kun hän nimitti syyskuun yhdennentoista päivän iskuja kaikkein suurimmaksi taideteok(sek)si.

Make art until someone dies on Janin kirjoittama merkintä , joka julkaistiin marginaalissa maanantaina, 11. syyskuuta 2006 klo 20:22. Merkintä kuuluu luokkiin Elokuvat, tv ja musiikki, Meemit ja linkit ja siihen on lisäksi liitetty nämä tagit: syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut. Voit tallentaa merkinnän seuraavilla linkkipalveluilla: del.icio.us, Digg, Facebook, reddit, StumbleUpon.

1. Ugus
   maanantaina, 11. syyskuuta 2006 klo 21:30

   Hyvä ja monella tapaa samastuttava selitys tapahtuman merkityksestä yksilölle.
2. Jani
   maanantaina, 11. syyskuuta 2006 klo 21:33

   Kiitän.
3. Atso
   tiistaina, 12. syyskuuta 2006 klo 2:44

   United 93 olisi kyllä ollut hintansa väärti, mutta noh, myöhemmin sitten…
4. Jani
   tiistaina, 12. syyskuuta 2006 klo 9:57

   Äh, no niinpä tietenkin. Ei minulla siitä mitään ennakkotietoa ollut, perustin epäluuloisuuteni sen laadusta lähinnä siihen mitä muuta pyöri teatterissa samaan aikaan ja siihen, että oli kesäkausi. Näkyypä tuo muuten Finnkinossa pyörivän vieläkin.
5. Satu
   keskiviikkona, 13. syyskuuta 2006 klo 1:59

   Muuttuihan se elo tosi paljonkin ja muuttuu edelleenkin sen vaikutuksesta.
   Leffa tuli tietty juuri viime viikonloppuna telkkarista oli muuten ihan katsottava ja huolella tehty.Tiistaina sitten ei voinut telkkaa edes aukaista,tuli liikaa koosteita ja muistotilaisuuksia ja alkuperaisia nauhotuksia ,oli tosi surullista.
6. Jani
   keskiviikkona, 13. syyskuuta 2006 klo 11:44

   Teilläpäin muuttui epäilemättä ihan konkreettisestikin elämä tuon seurauksena kaikkialla kiristyneinä turvatoimina ja varmaan myös ilmapiirinmuutos oli ihan eri tavalla selvästi aistittavissa kuin mitä täällä kaukana.
7. n
   keskiviikkona, 20. syyskuuta 2006 klo 11:16

   Uskomatonta. Tuollainen tekoälykäs ihmisen ja inhimillisyyden yläpuolelle asettuminen on juuri sitä, mikä pitää tämän maailman rullaamassa ihan täsmälleen näillä samoilla mädäntyneillä raiteilla jatkossakin. Mutta se on ilmeisesti tarkoituskin.
8. Jani
   keskiviikkona, 20. syyskuuta 2006 klo 11:56

   Ööh, okei.

1. maanantaina, 11. syyskuuta 2006 klo 22:55
   Naamioiden takana » Missä olit kun..?
2. tiistaina, 12. syyskuuta 2006 klo 23:54
   Satunnaisia leiskahduksia: Missä olit kun…