Olen taas vähi­tel­len alka­nut muis­ta­maan unia­ni. Se voi olla ihan silk­kaa sat­tu­maa­kin, mut­ta ajal­li­ses­ti nii­den häviä­mi­nen osuu yksiin mir­tat­sa­pii­nin aloit­ta­mi­sen kans­sa, ja tämä nii­den paluu puo­les­taan alkoi, kun aloi­tin parok­se­tii­nin. Ihan vie­lä en ole ruven­nut kir­joit­te­le­maan näi­tä uni­blo­giin, kos­ka voi myös olla, että niis­sä muis­ta­mis­vai­keuk­sis­sa onkin kyse ali­ta­jun­nan ramp­pi­kuu­mees­ta. #

Vii­me yönä tein taas jotain huo­mio­ta­he­rät­tä­vää, jon­ka seu­rauk­se­na ympä­ril­lä­ni ole­vaan, epä­mää­räi­seen tilaan (uni­maa­il­ma­ni yri­tyk­set havain­nol­lis­taa blo­gis­ke­neä ovat kyl­lä aika epä­toi­voi­sia) kerään­tyi taas val­ta­vas­ti ihmi­siä eri puo­lil­ta maa­il­maa. Ihmis­ten jou­kos­sa oli myös enti­nen avo­puo­li­so­ni, joka antoi minul­le lah­jak­si - ilmei­ses­ti jon­kin­lai­se­na hie­no­va­rai­se­na vih­jee­nä - kir­jan nimel­tä “Vitun ääliö”. #

Hän seu­rus­te­li tätä nykyä omi­tui­sel­la taval­la epä­muo­toi­sen mulat­ti-show­pai­ni­jan kans­sa, ja tämä show­pai­ni­ja heit­ti sit­ten näil­le show­pai­nioh­jel­mil­le omi­nai­seen tapaan minul­le haas­teen mat­siin, jon­ka täs­mäl­li­nen laji­kin oli tie­tys­ti myös mää­ri­tel­ty - oli­si­ko tuo sit­ten ollut no holds bar­red. #

Lop­pua­jan unes­ta vie­tin sit­ten tähän mat­sii­ni sekä fyy­si­ses­ti että hen­ki­ses­ti val­mis­tau­tuen eli miet­tien lähin­nä sitä, että kuin­ka ihmees­sä voi­sin sel­viy­tyä hen­gis­sä moi­sen mus­ke­li­mu­lat­ti­mon­go­loi­din kou­ris­ta. #

Ja sit­ten kun suu­ren het­ke­ni piti lopul­ta koit­taa, niin se hyvä­käs perui haas­teen­sa! #