Olen aja­nut ruo­ka­va­lio­ni pis­tee­seen, johon en oli­si iki­maa­il­mas­sa usko­nut sen pää­ty­vän: en saa tar­peek­si ras­vaa. Ras­vat­to­man rae­juus­ton, ras­vat­to­man mai­don, yksi­pro­sent­tis­ten kalk­ku­na­leik­kei­den sun mui­den kans­sa jään tätä nykyä kau­as suo­si­tel­lus­ta 40-50 gram­man päi­vit­täi­ses­tä annok­ses­ta sel­lai­si­na päi­vi­nä, joi­na en syö ollen­kaan lät­ty­jä. #

“Tilan­ne on siis kan­nal­ta­si aivan lois­ta­va”, kuu­len tei­dän nyt sano­van, “voit siis syö­dä lät­ty­jä joka päi­vä ihan surut­ta!” Aivan niin, vaan sii­nä on vain yksi ongel­ma: kun tyk­kään syö­dä ne lätyt run­saan hil­lon, mie­luus­ti myös­kin jää­te­lön kera, iltai­sin, niin sil­loin hii­li­hy­draat­tien mää­rä räjäh­täi­si kat­toon ihan vää­rään aikaan vuo­ro­kau­des­ta. #

No, en minä toki sil­ti vali­ta. Ras­va on sii­tä käte­vä ravin­non osa, että jos sen saan­nin tulee aja­neek­si täl­lä taval­la lii­an alas, sen nos­ta­mi­nen ylös, oikei­siin luke­miin ei ole ongel­ma eikä mikään, var­sin­kaan ver­rat­tu­na vaik­ka­pa pro­teii­niin. Lät­ty­jen ohel­la voin nyt siis syö­dä myös nii­tä mari­noi­tu­ja lin­tu­ja natu­rell-kalk­ku­nan­sui­ka­lei­den sijas­ta tai pais­taa huraut­taa illal­la itsel­le­ni nel­jän munan munak­kaan. #

Hätä­va­rak­si ostin pik­ku­pul­lon olii­viöl­jyä (eri­tyis­neit­seel­lis­tä). #